Hienoisten perhe oli juuri muuttanut suureen omakotitaloon, joka sijaitsi sillä puolen kaupunkia, missä metsä rajoittui asutukseen ja missä oli vain vanhoja taloja. Huhun mukaan alueella oli joskus kauan, kauan sitten asustellut noitia, joiden henget kummittelivat vieläkin säikytellen silloin tällöin ohikulkijoita.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Muuttoruljanssi oli vienyt äidiltä ja isältä kaiken energian, eivätkä he väsymykseltään jaksaneet enää kuin tiuskia lapsilleen kaiken sekamelskan keskellä. Tietäähän sen, että juuri silloin lapset alkavat kahta kauheammin sotkea paikkoja ja tehdä kaikkea sellaista, mitä eivät normaalioloissa tekisi.

 

Niinpä perheen yhdeksänvuotias Jaakko, tai Jaska, kuten kaikilla oli tapana sanoa, sekä seitsemänvuotias Meri-Tuuli eli Tupsu, olivat ryhtyneet leikkimään merirosvoja ja sulkeneet kaksivuotiaan Viljamin komeroon, joka toimitti vankiruuman tehtävää mielikuvituslaivassa.

 

Kuten arvata saattaa, Viljami huusi komerossa täyttä kurkkua kauhusta vavisten. Pian isän askeleet tömisivät portaissa, kun hän rynni juoksujalkaa alakertaan lasten huoneeseen. Pahaksi onneksi komero oli lukittu ja Jaskan taskuun piilotettu avain oli mystisesti kadonnut. Tavallisesti hyvin rauhallinen isä karjui nyt niin kovaa, että verisuonet pullistelivat hikikarpaloista helmeilevillä ohimoilla. Jaska ja Tupsukin hätääntyivät, mutta vain vähäsen, koska se rauhoitti aina isän karjuntaa ja kuului tietyllä tavalla asiaan.

 

Lopulta avain löytyikin Tupsun housujen vasemmasta takataskusta, eikä kukaan oikein tiennyt miksi ja miten se sinne oli joutunut. Joka tapauksessa rangaistuksena pikkuveljen kiusaamisesta molemmat, Jaska ja Tupsu, suljettiin samaan komeroon, jossa Viljami oli äskettäin viettänyt kauhun hetkiään. Viljami pääsi lohdutukseksi katsomaan lempipiirrettyjään dvd:ltä ja olisi näyttänyt kieltä Tupsulle ja Jaskalle jos he vain olisivat nähneet.

 

Jaska ja Tupsu ryömivät sisälle komeroon ja ovi loksahti kiinni pahaenteisesti. Ympäristö muuttui hetkeksi synkänmustaksi pimeydeksi, mutta pian silmät alkoivat tottua ja hämärässä juuri ja juuri kykeni erottamaan lähellä sijaitsevia esineitä. Jaska penkoi innoissaan komeroa, mutta Tupsu oli vaiteliaampi. Hän tunsi kylmän ilman kulkevan paidankauluksesta sisään ja iho värähti kananlihalle. ”Täällä vetää”, Tupsu kuiskasi Jaskalle. Jaska ei siskonsa tuntemuksista kummemmin välittänyt, vaan jatkoi tutkimusmatkaansa komerossa, joka yllättäen oli paljon isompi kuin hän oli luullut, miltei vaatehuoneen kokoinen.

 

”Hyss. Kuulitko?” Jaska kysyi Tupsulta. ”En”, vastasi Tupsu. Hän vetäisi jalat koukkuun ja kietoi kädet kerälle ympärilleen aivan kuin olisi yrittänyt vetää itsensä solmuun, josta ei pääsisi irti. ”Kuulin varmasti jotakin täältä”, Jaska sanoi ja tunnusteli komeron takaseinää.

 

Toden totta. Seinän ja lattian välistä hehkui vihreää ja nyt Jaskakin tunsi kylmän ilman käsissään. ”Mitä ihmettä tuo on?” Jaska kysyi ja koputti seinää. Tupsu istui edelleen kerällä eikä piitannut isoveljensä uteliaisuudesta. Hän lähinnä odotti, milloin isä palaisi avaamaan komeron oven ja hän pääsisi keittiöön ja saisi lämmintä kaakaota. Isä oli aina moisen karjumisen jälkeen hieman pahoillaan ja halusi hyvitellä tapahtuneita.

 

”Tupsu, täällä on jotakin”, Jaska sai sanotuksi ja samalla hetkellä peräseinästä kaatui muutama lauta ja seinään aukeni iso reikä. Silloin syntyi Tupsuunkin vauhtia. Vihreä valo täytti nyt koko komeron ja Tupsu näki kuin hidastetusta elokuvasta, kuinka Jaskan kasvot kääntyivät pakokauhun irvistykseen. Samalla hän kuuli korvissaan Jaskan kirkuvan, mutta kuuli myös jotakin kovaa mörinää, joka tuli aukon takaa. Ainakin kaksi metriä korkea hahmo mellasti aukon takana yrittäen välillä työntyä komeron puolelle. Olion silmät ammottivat tyhjää mustuuttaan, mutta suu ja leuka muistuttivat lähinnä normaalin ihmisen kasvonpiirteitä. Olio hehkui vihreää valoa, mutta mikä oudointa, sen vartalo oli läpinäkyvä.

 

”Kummitus, kummitus!” Tupsu kirkui ja koetti paeta komerosta ulos. Pakoyritys tyssäsi lukittuun oveen. Toisessa huoneessa isä myhäili tyytyväisenä ja ajatteli, että oppivatpahan lapset, ettei pientä Viljamia, eikä ketään muutakaan, sopinut sulkea kaiken maailman komeroihin.

 

Jaska ja Tupsu huusivat suoraa huutoa ja omituinen vihreä kummitus mölisi omaa mölinäänsä. Sitten, yhtäkkiä, tuli ihan hiljaista. Kummitus vaikeni ja lapset lakkasivat huutamasta. Kummitus tuijotti vuoroin Jaskaa ja vuoroin Tupsua, kunnes oli sen vuoro säikähtää. Jos vellit olisivat voineet mennä kummituksen housuihin, niin nyt olisi vahinko tapahtunut. Kummitus ryntäsi päätä pahkaa pois komeroon johtavalta aukolta ja poukkoili ympäri käytävää yrittäen piiloutua seinälle, kattoon ja nurkkaan. Lopulta kummitus jyskytti käytävän päässä olevaa ovea ja huusi, että joku tulisi avaamaan.

 

Vasta tuolloin Jaska ja Tupsu havahtuivat siihen, että he ymmärsivät kummituksen puhetta. Samalla he tajusivat, että kummitus pelkäsi enemmän heitä kuin he kummitusta. Aikansa hullunkurista poukkoilua katsottuaan lapset päättivät puhua kummitukselle.

 

”Oletko kummitus? Mikä sinun nimesi on? Kuinka vanha olet? Asutko täällä?” Kaikenlaisia kysymyksiä sinkoili ilmaan ja nyt kummitus näytti jo hieman närkästyneeltä. Hän kun ei ilmeisesti ollut tottunut tungetteleviin lapsosiin ja heidän loputtomaan tiedonjanoonsa. Kieltämättä, olihan se kummallinen juttu, että Jaskan ja Tupsun uuden kotitalon komerossa asusti vihreä kummitus.

 

Kun kummitus lopulta uskaltautui puhumaan, kävi ilmi, että tämä oli ollut edellisyönä retkillään, mutta hänen palatessaan takaisin komeroon oli käytävän päässä olevan oven avain, jonka piti roikkua käytävän seinällä, kadonnut. Kummitus tiesi, että rotan oli täytynyt anastaa avain. Rotta oli ainoa otus, joka kummituksen lisäksi liikkui tässä komerossa ja salakäytävässä. Kolo, jossa rotta asui, sijaitsi käytävän päässä.

 

”Minne ihmeeseen ovi sitten johtaa?” Jaska kysyi. ”Siis se käytävän päässä oleva ovi, joka kummituksen olisi pitänyt saada auki?” Tupsu tarkensi. ”Kummitusten maahan”, vastasi vihreä otus surkeana. Jaskasta ja Tupsusta se kuulosti käsittämättömän jännittävältä, mutta myös pelottavalta. Kummitus selitti, että tällaisia ovia löytyi maailmasta sieltä täältä, mutta kummitukset eivät juurikaan käyneet enää ulkomaailmassa. Kaikkialla oli liikaa valoja ja meteliä. Sen vuoksi avaimensa hukanneet kummitukset tai kummitusmaasta karkotetut eivät päässeet takaisin, ja he sitten räyhähenkinä pelottelivat tavallisia ihmisiä. Tosin siitäkin oli jo muutama vuosikymmen, kun tällaista oli viimeksi tapahtunut. Tupsu ajatteli, etteivät kummitukset olleet ainoita, jotka kadottivat avaimia ja kokeili vaistomaisesti taskuaan.

 

”Mistä kummitukset oikein tulevat?” uteli Tupsu. Vihreä kummitus selitti, ettei sitä kukaan tiennyt, miksi joidenkin kuolleiden sielut alkoivat elää kummituksina. Tai ainakaan tavalliset kummitukset eivät tienneet. Hän itse oli elänyt 1400 luvulla ja ollut merimies Kolumbuksen laivastossa. ”Kuka Kolumbus?” kysyivät molemmat lapset yhteen ääneen. Vihreä kummitus aprikoi hetken, mutta hän antoi asian olla ja totesi mielessään, että vielä lapset Kolumbuksestakin kuulisivat. ”Mutta kaikista kuolleista ei tule kummituksia. Minunkin sukulaisia löytyy kummitusten joukosta, muttei kaikkia. Sitten on olemassa hyviä ja pahoja kummituksia”, olio selitti.

 

”No kumpiko sinä olet?” Jaska kysyi. ”Hyvä tietysti, pitäisihän teidän se minun väristäni heti nähdä, sillä minä olen vihreä”, kummitus vastasi aivan kuin olisi ollut aavistuksen loukkaantunut Jaskan kysymyksestä.

 

Yhtäkkiä kummitus muisti avainongelmansa ja muuttui taas surkean näköiseksi. Jos avainta ei löytyisi, ei kummitus pääsisi takaisin kummitusten maahan. ”No mikset työnnä kättäsi rotankoloon ja ota avaintasi”, Tupsu kysyi. ”Rotta puree”, vihreä kummitus piipitti nyt surkeana pienellä äänellä, melkein kuin kuiskaten. ”Me autamme”, Jaska sanoi, ”houkutellaan rotta ulos kolostaan ja siepataan avain!”

 

Tuumasta toimeen. Tupsun taskuista, joista usein löytyi mitä ihmeellisempiä tavaroita, löytyi pieni kymmenen sentin kolikko. Joukkio arveli, että rotta saattoi olla kiinnostunut kiiltävistä esineistä, koska avaimetkin olivat sille kelvanneet.

 

Kolikko laitettiin lattialle ja kaikki jäivät jännittyneinä odottamaan, josko rotta tulisi ulos kolostaan. Aikaa kului ja vihreä kummitus alkoi pian torkahdella. Hänen torkkumisensa oli sellaista tuhinaa, että kuulosti kuin Jaskan leikkijuna olisi käynnistetty. Vihreä kummitus piti herättää kahdesti ennenkuin alkoi tapahtua.

 

Pieni punainen pimeässä hohtava kuono työntyi ulos rotankolosta ja nuuhki varovaisesti ilmaa. Rotta ilmeisesti haistoi jotakin tavallisesta poikkeavaa, koska kesti melkoisen tovin ennen kuin se suostui tulemaan kokonaan käytävälle.

 

”Et sanonut, että se on kummitusrotta”, Tupsu tuhahti vihreälle kummitukselle. Rotta nuuhki ilmaa ja hiipi kolikon luokse. Silloin Tupsu, joka ei jyrsijöitä pelännyt, ei oikeita, eikä punaisen läpinäkyvinä hehkuvia syöksyi piilostaan ja työnsi kätensä rotankoloon. Rotta hyppäsi ilmaan kuin ampiaisen pistämänä ja syöksyi rynnäkköön puolustamaan omaa pesäänsä. ”Se puree, se puree, kirkui vihreä kummitus ja juoksi päin seinää, tai oikeastaan seinän läpi, koska eihän läpinäkyvä kummitus voinut juosta päin seinää. Jaskaa alkoi epäilyttää, että tuo heidän tapaamansa henkimaailman olio oli vähän kummallinen tapaus.

 

Tupsu yritti vetää kättään kolosta, mutta käsi juuttui johonkin, ilmeisesti juuri avaimeen, jota hän haki. Rotta avasi suunsa paljastaen suipot etuhampaansa valmiina upottamaan ne Tupsun käteen. Tupsu melkein ehti kirkaista kun rotta tarttui hänen käteensä. Kävi kuitenkin niin, ettei rotta pystynyt upottamaan hampaitaan Tupsuun, vaan se liukui käden läpi päin seinää ja pysähtyi siihen. Näytti siltä, että salaoven takaa löytyneen käytävän päädyn lävitse kummitusoliot eivät voineet kulkea, mutta tavallisen talon seinän läpi kylläkin. Rotta puisteli pöllämystyneenä päätään ja kiukustuneena huomasi vihreän kummituksen käytävän toisessa päässä ja syöksyi nyt tätä kohti.

 

Kummitus kiljui ja kirkui ja pomppi kuin ripaskan tanssija käytävän lattialla. Samalla Tupsu sai avaimen ulos rotankolosta ja vihreä kummitus hihkaisi riemusta. Samalla rotta upotti terävät hampaansa kummituksen varpaaseen ja puraisi niin paljon kuin kiukkuisen rotan suussa voimaa oli. Riemukiljahdus vaihtui kirkuvaan parkaisuun, joka kylläkin vaikutti enemmän pelosta kuin kivusta huudetulta.

 

Niin tai näin, mutta avain oli saatu pelastetuksi ja rotta pakeni takaisin omaan koloonsa. Ovea avatessaan vihreä kummitus hymyili ensimmäisen kerran.

 

”Mikä sinun nimesi on?”, Tupsu ehti vielä kysyä, ennen kuin kummitus oli mennyt sisään kummitusten maailmaan. Ensimmäisellä kerralla kummitus ei nimittäin ollut vastannut kun Tupsu häneltä nimeä tivasi. ”Herra Pottanen” vastasi kummitus. ”Onpa hmm…erikoinen nimi”, Jaska sanoi ja pidätteli vaivoin nauruaan. Myös Tupsu tirskahti. Ehkä kummitusten maailmassa Herra Pottanen oli arvostettu nimi. Herra Pottanen vilkutti lapsille käsiään ja katosi salakäytävän oven taakse.

 

Vihreä kajo oli poissa, rotta oli kadonnut, eikä oveakaan voinut enää erottaa käytävän perältä. Jaska ja Tupsu palasivat käytävästä takaisin komeroon, ja Jaska nosti salaluukkuna toimineet irtonaiset laudat takaisin paikoilleen. Aikaa oli kulunut vain hetkinen, mutta niin paljon oli ehtinyt tapahtua, että komerossa tuntui menneen koko päivä.

 

Nyt isä jo rapistelikin komeron ovella ja pyysi hieman käheällä, mutta hyvin lempeällä äänellä lapsia keittiöön lämpimälle kaakaolle. Samalla isä mutisi jotakin siitä, ettei ketään saisi enää koskaan lukita ovien taakse. Mutta lapset eivät kuunnelleet. Molemmat selittivät kilpaa ensin isälle ja sitten äidille, että heidän komerostaan löytyi ovi kummitusten maailmaan ja että he olivat tavanneet vihreän kummitus herra Pottasen ja että punaisella kummitusrotalla oli kolo salakäytävässä, johon pääsi komerosta.

 

Arvatenkin äiti ja isä hymyilivät hyväntahtoisina lastensa kertomukselle ja ihmettelivät heidän vilkasta mielikuvitustaan. Tuommoisesta tarinasta olisi voinut vaikka sadun kirjoittaa.

 

Mutta kaikki oli Jaskalle ja Tupsulle totisinta totta, niin totta kuin nyt kaakaon juonti keittiössä. Heistä molemmista tuntui, että tapaaminen Herra Pottasen kanssa ei jäänyt tähän. Sen verran onnettomalta kummitus oli vaikuttanut, ettei varmaan kuluisi kauaakaan, kun Herra Pottanen olisi taas vaikeuksissa heidän kotitalonsa komerossa.